maanantai 5. elokuuta 2013

Sunnuntailounaalla Kalastajatorpalla



Tyypillinen sunnuntailaiskuus: kuka tekee ruokaa? Ei kukaan. Mitään selvää syytä ei ollut siihen, että päädyimme juuri Kalastajatorpalle. Olimme paikalla huonoon aikaan: viittä yli kolme oli brunssi juuri päättynyt, ja ruokalistalta saisi vain Hilton klassikoita, kahdenkympin cesarsalaatteja ja hampurilaisia. Onneksi saimme paikat terassilta. Merimaisema on kuitenkin aina merimaisema, vaikka ei turkoosinsininen ja valkohiekkainen olisikaan.


Maineeseensa ja hintatasoonsa nähden palvelu oli aika nihkeää, hidasta ja sinne päin. Tuijotin ikkunan läpi keittiön tiskille hampurilaisiamme aika kauan. Kalastajatorppa taitaa ratsastaa vanhalla maineellaan, joka eilisen perusteella kaipaisi päivitystä. Paikan parasta antia taisi olla meren ja ihmisten tarkkailu.

Aidan takana Munkkiniemen rannassa näytti olevan enemmän elämää, ja päädyimme jälkiruokateelle sinne. Torpanranta-niminen kahvila-ravintola oli ruuhkainen, mutta palvelulinjasto veti hyvin. Hittituote näytti olevan valtavat jäätelöannokset, mutta huomasimme tämän liian myöhään, vasta leivokset maksettuamme. Tarjolla oli myös salaatteja ja keittoa lounastarpeisiin. "Hintaansa nähden ihan laadukasta", sanoi nuori myyjänainen paikalle tulleelle ystävälleen, joka kyseli salaateista.

Muonatarjontaa oli myös niille, joille kahvilan muu valikoima ei oikein sovi.

Vaikka oli lämmin ja aurinkoinen kesäpäivä, terassisää, kuten iltapäivälehdet sanoisivat, ja terassi asianmukaisine juomineenkin saatavilla jos olisi halunnut, minusta sittenkin viehkointa koko Munkkiniemen-retkessä oli vanha kunnon mattolaituri siinä Torpanrannan kupeessa. Kuivuvat raitamatot, ämpärit matonpesutarvikkeineen ja mäntysuovan tuoksu toivat mieleen lapsuuden kesät, ajat jolloin minäkin hinkasin mattoja äidin kanssa enkä vielä ehkä edes tiennyt, mikä on pesula.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti